Jorma Eloranta – Hoas vakiinnutti paikkansa kuohuvalla 70-luvulla

Tässä Hoas opiskelijaelämän sydämessä -artikkelisarjassa Hoasin vaikuttajat vuosien varrelta kertovat säätiön vaiheista vuodesta 1969 nykypäivä. Tämän artikkelin voit myös kuunnella ääneen luettuna. Audioversioon pääset artikkelin lopusta.

Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiötä rakennettiin askel askeleelta ylipolitisoituneella 70-luvulla. Vuorineuvos Jorma Eloranta luotsasi puheenjohtajana säätiön valtuuskuntaa poliittisten kuohujen keskellä vuosina 1972 – 1981 tavoitteenaan säätiön toiminnan vakauttaminen.

Vuonna 1973 maailmaa koetteli öljykriisi. Suomessa inflaatio laukkasi kovaa kyytiä kohti 20 prosentin luokkaa ja lainojen korot nousivat nousemistaan. Vasta toimintaansa rakentava Hoas joutui kovan paikan eteen heti alkuaskeleillaan.

– Inflaation myötä Hoasin oli pakko nostaa vuokria, sillä säätiöllä ei ollut omaa pääomaa tai puskuria, jolla tilannetta olisi voinut kompensoida. Kaikki menot piti silloinkin kattaa vuokratuloilla, toteaa Eloranta, joka oli nuori tekniikan ylioppilas hänkin, TKY:n ylioppilaskunnan talousministeri ja tuore valtuuskunnan puheenjohtaja.

Tilanne kärjistyi hyvin nopeasti. Taistolainen opiskelijaliike löysi vuokrien noususta keinon taistella suurpääomia vastaan. Vuonna 1974 aseeksi otettiin vuokranmaksuboikotit.

– Vastakkain oli taistolainen opiskelijaliike ja toiset, jotka halusivat, että säätiö kantaa vastuunsa taloudellisista velvoitteistaan. Kyseessä oli nuoren säätiön uskottavuus rahoittajien silmissä. Korot ja sovitut lyhennykset oli pakko kyetä maksamaan, jotta saatiin luottoja myös uusien talojen rakennuttamiseen, kertoo Eloranta.

Valtuuskuntaan kuuluivat kaikki säätiön jäsenenä olevat ylioppilas- ja oppilaskunnat. Se oli hyväksi havaittu keino sitouttaa jäsenet säätiön toimintaan. Asioiden politisoitumisen seurauksena kokoukset venyivät joskus yömyöhään pitkien ja kiihkeiden puheiden vuoksi.

– Valtuuskunnalla oli tärkeä rooli vuokranmaksuboikotin käsittelemisessä. Väittelyin ja äänestyksin päästiin lopulta ratkaisuun, että vuokrien korotukset hyväksyttiin. Ei ne mitään mukavia päätöksiä olleet, kun jokainen tiesi opiskelijoiden ahdingon, mutta muutakaan ei voinut tehdä, jos toimintaa haluttiin jatkaa. Mistään muualta rahaa ei saatu, kun ei kukaan suurpääoman edustajakaan ilmoittautunut maksamaan kuluja, naurahtaa Eloranta ja vakavoituu vielä toteamaan, että kyse oli säätiön kannalta todella ratkaisevasta taistelusta.

– Boikotin mahdollisuus kääntyä negatiiviseksi säätiön kannalta oli todella suuri, mutta onneksi pystyttiin tekemään järkeviä päätöksiä.

Vuokranmaksuboikotista selviäminen oli nuoren Hoasin tulikoe, jota rahoittajat seurasivat aktiivisesti.

– Rahoittajien silmin meno näytti varmaan villiltä, mutta kun lopulta pystyttiin tekemään järkeviä päätöksiä ja säätiöllä oli johto, jonka kyvykkyyteen luotettiin, rahoittajat jaksoivat uskoa toimintaan, toteaa Eloranta ja kiteyttää Hoasin alkuaikojen menestymisen salaisuuden yhteen mieheen.

– Paavo Jauhiainen. Pave oli Hoasin henki ja elämä. Me nuoremmat olimme häneltä oppimassa ja häntä tukemassa. Hän osasi lobata siten, että missio tuli selväksi ja myös ilmaisi itsensä mieleenpainuvasti. Kerrankin hän ministeri Eino Uusitalon opiskelijoita hehkuttavan puheen päälle löi ministerin eteen vekselipinon ja totesi, että ”kun kerran arvostetaan, niin nyt tarvitaan näille maksaja”. Paavo oli värikäs persoona, joka jakoi mielipiteitä, mutta itse pidin hänestä, koska hän sai aikaan asioita, toteaa Eloranta.

Vaikka 70-luvun alku olikin kiihkeää poliittisten puolien ottoa, Eloranta muistelee aikaa myös opiskelijahuumorin, jäynien ja yhteisöllisyyden aikakautena.

– Ei se aika ainakaan teekkarihuumoria tappanut. Jonkin rahankeruukampanjan yhteydessä käärimme kerran Sokoksen tavaratalon Serlan vessapaperilla osoittaaksemme kuinka vessapaperi kestää. Saunailtoja ja ekskursioita pidettiin myös säännöllisesti, muistelee Eloranta, joka kertoo löytäneen eräältä ekskursiolta myös mukavan teekkaritytön, nykyisen vaimonsa.

Elorannan mieleen on jäänyt myös neuvostoliittolaisen delegaation vierailu Hoasin asunnoissa 70-luvulla. Suomen ylioppilaskuntienliitolla eli SYL:llä oli tapana vuosittain kutsua vieraaksi Neuvostoliiton ylioppilasneuvoston valtuuskunta.

– Jonain vuonna valtuuskunta vieraili Hoasin asunnoissa Paven johdolla. Sosialistisen opiskelijaliiton porukka oli jo vuosia valistanut neuvostoliittolaisia suomalaisten opiskelijoiden kurjista oloista kapitalismin ikeessä. Vierailun jälkeen valitukset eivät oikein uponneet. Paven mukaan valtuuskunnan jäsenet olivat äityneet kehumaan säätiön hienoja asuntoja ja ihastelivat periaatetta, että jokaisella opiskelijalla pitää olla oma huone.

Opiskelija-asumisen arvostus ei kuitenkaan ollut itsestään selvä asia vielä 70-luvullakaan edes pääkaupungissa. Jauhiaisen verkostoitumistaitoja tarvittiin myös kunnanisien taivuttelemiseksi.

– Tämän päivän valossa on käsittämätöntä, että Helsinki ja Vantaa eivät tuolloin arvostaneet opiskelijoita. Vaikka puheissa arvostusta tuotiin esiin, tontit myönnettiin alueilta, jotka eivät todellakaan olleet hyviä opiskelupaikkoihin nähden. Mutta koska asuntoja tarvittiin, Hoasin oli pakko hyväksyä nuo tontit, vaikka jo silloin tiedettiin, etteivät ne ole hyviä, harmittelee Eloranta.

70-luvun edetessä kaupungit pikkuhiljaa alkoivat tajuamaan, että opiskelijat jäävät usein töihin opiskelijapaikkakunnalleen ja ovat siksi tärkeitä kuntalaisia. Vuosikymmenen loppua kohti tontteja alkoi löytyä jo paremmiltakin paikoilta. Myös politisoituminen lientyi 80-luvulle tultaessa.

– Hoasin hallinto, olemassa oleva organisaatio, rakennuttaminen ja rahoitusjärjestelmät rakennettiin 70-luvulla kuntoon ja säätiö vakiinnutti asemansa siinä määrin, ettei sitä enää 80-luvulle tultaessa kyseenalaistettu. Myös rahoittajat luottivat Hoasiin entistä enemmän kiitos Jauhiaisen ja SYL:n Matti Väisäsen aktiivisen toiminnan ansiosta, kertoo Eloranta, joka on seurannut säätiön toimintaa säännöllisesti senkin jälkeen, kun jätti valtuuskunnan puheenjohtajuuden vuonna 1981.

Vaikka Hoasin toiminta on Elorannan mielestä tänä päivänä todella vankalla pohjalla, yksi asia ei ole opiskelijamaailmassa vuosikymmenten saatossa muuttunut. Opiskelijoiden toimeentulo on ikuinen haaste.

– Valtio on ottanut tavoitteeksi, että vuonna 2030 puolet ikäluokasta olisi korkeakoulutettuja. Se tarkoittaa, että yhä enemmän tulee opiskelijoita vaatimattomista taloudellisista olosuhteista. Tavoitteen tukena täytyisi olla mekanismeja, joiden turvin ihmiset uskaltavat alkaa opiskelemaan vanhempien taustoista riippumatta, muistuttaa Eloranta ja tietää tilanteen haasteellisuuden.

– Elintaso nousee ja sitä kautta myös opiskelijoiden tarpeet lisääntyvät. Toisaalta valtio on toiminut vuosikausia alijäämäisenä, eikä näköpiirissä ole helpotusta. Tämä toimeentulokysymys tulee olemaan lähivuosina iso kysymys.

Teksti: Päivi Karvinen
Kuvat: Mikko Käkelä

Hoas opiskelijaelämän sydämessä -artikkelisarjan kaikki jaksot